Pirstaleita

Olen kyllästynyt siihen että pitää valita visuaalisen ja rakenteellisen toimivuuden väliltä blogin ulkonäössä, eikä se ole koskaan ollut omannäköinen. Tällainen tylsä ei-mikään on nyt väliversio ja yritän oppia uusia juttuja voidakseni vaikuttaa asioihin. Kun ei huvita kirjoittaa blogiin edes koska se ei näytä siltä miltä pitäisi! Obsessed, much? =P

Mun päässä nimittäin.

Ja jossain rinnan syvyyksissä.

Ja tyhjyyyyyyys. (-yys -yys -yys…..)

Olen rutistanut itseni niin rullalle kuin vanhan tiskirätin, että kaikki on musta irronnut ja tihkunut jotta voisin saada oikeutuksen olemassaololleni. Jäljellä on hapertunut, surkea riekale.

Vä - sy - nyt. :(

Tänään ei ole jäljellä mitään ikuisuuden kestäneestä taistelusta, edessä on parin kuukauden odottelu. Hmm. Olen nämäkin sanat jo kirjoittanut muualle, toistan itseäni kun ei mitään uutta materiaalia ole. Joskus heinäkuussa tulen taas saamaan päätöksen, viime vuonna se oli hylsy, tänä vuonna mahdollisuudet ovat paremmat. Hyvä lääkäri ja kunnon perustelut. Hmm. Nämäkin jutut olen sanonut jo ainakin kahdessa tai kolmessa paikassa. Eikö mulla ole enää mitään muuta sanottavaa? “Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?”

Ei se oikeasti ole niin hirveää. Ulkoisesti moni asia on sata kertaa paremmin kuin ennen. Moni vaikea ihmissuhde on kokenut jopa ihmeparantumisen, mahdottomat ihmissuhteet jääneet tien varteen. (Tämänkin olen täällä kertonut ennen.)

Kerroinko siitä, miten tajusin yhtenä päivänä, että olen jollain ihmeellisellä tavalla lapsena päättänyt, että “huutaminen ei auta mitään, asiat on vain kestettävä.” Tämä tapahtui hammaslääkärissä kun olin ehkä kuuden vanha. Itse asiassa muistan kertoneeni. Damn.

Joka tapauksessa, ehkä en osannut ajatella sitä silloin vielä niin kuin nyt. (Kai?) Musta tuntuu että tuossa asiassa on dissosiaation pohjaa. “Huutaminen ei auta, luon persoonan joka pitää suunsa kiinni ja kestää.”

Joka tapauksessa, ei mun elämäni ole ulkoisesti ollenkaan retuperällä, ihmissuhteet toimivat, avoliitto on rakentunut uudelleen ja rakentuu koko ajan lisää, ammatinkin sain viime vuonna, unelmien opiskelupaikka uudemman kerran, olen hienosti raitis ja savuton, en ole nälkiintynyt enkä turvonnut kuin syöttöporsas, kesäkin on tulossa ja se on ihanaa.

Samaan aikaan kuitenkin saan aika lailla taistella osatakseni ihmissuhteissa oloa (nyt kun ne ovat palkitsevia ja vastavuoroisia), yrittää löytää tieni takaisin toisen kainaloon vaikka se olisi kovasti tarjolla (pidättelen jotakin, en uskalla luottaa, ja se on vain ja ainoastaan sisäinen ristiriitani), ammatti on mieluinen mutta olen työkyvytön (kannatti Kelan maksaa koulu muttei terapiaa, ou jea), opiskelusta ei ole tulla mitään (koska olen työkyvytön), fyysisen terveyteni ylläpitämiseksi teen niin paljon töitä että millekään muulle ei oikein jää tilaa (syömisten kyttääminen jottei mene yli- eikä alisyömiseksi, liikunta ainoana keinona helpottaa ahdistusta, kun ei enää juo alkoholia edes satunnaisesti eikä polta tupakkaa), kesä ahdistaa siksi että haluaisin viettää sen keskellä metsää istuen ja puiden huminaa kuunnellen, ja meren rannalla aaltojen liplatuksen ja linnunlaulun keskellä, mutta olen kiinni kaupungissa ja täällä on vain puistot ja pussikalja. (Haluan mökille. Pois täältä betonihelvetistä. Voin toki pyöräillä meren rantaan mutta silloin pitää mennä kaupungin läpi ja liian monen pussikalja-puiston ohi.)

Vali - vali - vali.

Mulla on tänään vain huono päivä.

Nyt se on paperilla, että mulla on pirstoutunut persoona. Ajatelkaa, lääkäri käytti juuri sitä sanaa. “Pirstoutunut.” Mä olen Pirstaleina. O_O Ja paperit lähti Kelaan, ja nyt mulla ei ole mitään tekemistä. Toki voisin opiskella, mutta arvatkaapa onko voimia. Ei ole voimia mihinkään, mutta hiljaisuus ahdistaa ja paikallaan olo tuntuu tuskaiselta.

Se, että ulkonaiset olosuhteet alkaa korjaantua, jopa uskomattoman paljon, ei muuta miksikään sitä tosiasiaa mitä mun pääni sisällä on ja ei ole ja mihin mä kykenen ja en kykene.

Se ei ole kiittämättömyyttä, se ei ole vatvomista, se ei ole sairauteen nojaamista.

Se on vain tosiasia.

(En voi yhtäkkiä palauttaa itseeni sitä mikä on kadonnut kauan sitten.)

(Muoks. Poistin lyriikoita. Ei tuntunut hyvältä tässä, älkää kysykö miksi.)

YouTube: Annie - Marie Cherie

Tämä on muutaman viikon takaa, jolloin olin liian väsynyt klikkaamaan “Julkaise.” Muistin sen eilen kun itkeskelin metsässä itsekseni.

~

Tänään hän on joku toinen.

Aamulla hän vielä tunsi olonsa mainioksi, kuin vanhasta tottumuksesta, vaikka yö oli levoton. Yöt ovat usein levottomia kun on kierroksia päällä.

Aamulla hän toivotti väsyneelle toiselle voimia kohdata uusi päivä ja ulkomaailma. Ajatteli että miten surullista se on ulkopuolelta katsoa toisen väsymystä.

Noin kello kaksi iltapäivällä energia valui tyhjiin. Se alkoi hitaasti, kuin aavistuksena, mutta tapahtui silti lopulta hyvin nopeasti. Värit haalistuivat ja maailmasta tuli harmaa, sydän löi raskaasti ja pää oli painava. Tehtävät asiat tuntuivat äkkiä toivottomilta.

Ulkomaailmasta hän aikoi löytää ahdistukselle purkautumispaikan. Sateen tultua hän itki hiljaa muiden ihmisten vaeltaessa ohi. Harmaa liikkumaton hahmo vesi valuen harmaista vaatteista ja harmaista kasvoista, nainen joka oli muille näkymätön. Ja eiväthän ne muut erottaneet kyyneleitä sadepisaroista kasvoilla.

Kuka tuntisi hänet nyt, jos olisi tavannut ensimmäistä kertaa eilen? Kävelisi ohi niin kuin kaikki muutkin, jotka kulkevat paikasta toiseen määrätietoisina ja varmoina elämän mielekkyydestä. Tai vähintäänkin siitä, että se on jotain mikä on normaalia käydä läpi. Syntyminen, kasvaminen, aikuisuus, vanhuus, kuolema. Hän ei ole ollenkaan varma että siinä on mitään mielekästä. Hän on melko varma että merkitykset ovat harhaa. Todellisuus on harmaata massaa, ja kaikki turhaa.

Kyllä hän yritti kovasti estää mieltä valumasta sitä viettävää, niljakasta rinnettä alas. Ihan tosissaan yritti, rakentavilla ajatuksilla ja toistavilla mantroilla. Ei tämä vielä mitään tarkoita, ei tämän tarvitse vallata minua. Kaikki on aivan hyvin, asioista selviydytään, otetaan rauhassa. Rinne vei silti mukanaan.

Hetkenä minä hyvänsä harmaa verho saattaa nousta, ja maailmassa on taas värejä. Ei hän sitä tiedä, mutta johonkin on uskottava. Jos elämä onkin harhaa, niin edes harhasta on pidettävä kiinni.

Muuten ei ole enää elämää.

(Olen erilainen.)

Tämä on tehnyt tuloaan hyvin kauan, ja annetaanpa sitten vain mennä. Ehkä uskallan nyt, koska nykyinen lääkärini vahvisti sen, että oireiluni on dissosiaatiota, ja että kasvuympäristöni olosuhteet tunnetusti altistavat dissosiaatiolle. Hän ei vielä käyttänyt termiä dissosiaatiohäiriö, mutta asiaan palataan ja olen nyt esittänyt pyyntöni ja ilmaissut vahvasti ääneen tarpeeni asian viralliselle tutkimiselle.

En tiedä tietääkö läheisistäni kukaan sellainen jolle en ole kertonut, että kirjoitan tätä blogia, ja että saisivatko he härslaakin kun avaan tällaisia asioita julkisesti, vaikka kuinkakin anonyymisti. En oikeastaan juuri välitä.

Teen tutkielmaa mindfulnessista. (Käytän tätä termiä koska suomennos “hyväksyvä, tietoinen läsnäolo” on ensinnäkin rasittava kirjoittaa ja toiseksi saan siitä näppylöitä.) Aihe kiinnostaa suunnattomasti, ja vaikka en kyennyt läpikäymään kurssia jonka aloitin alkuvuodesta, uskon sen voimaan kyllä sinänsä. Joillakin ihmisillä. Kävin läpi kirjaa “Mielekkäästi irti masennuksesta” melko pitkälle ennen kuin törmäsin myönnytykseen, jonka perusteella en sitten saanutkaan itse sitä härslaakia tavasta jolla menetelmään viitataan tehokkaana (ja jopa miltei ainoana) keinona tukahdutettujen tunteiden esiin tuomiseen ja samalla niiden hyväksymisen oppimiseen. Useiden tapauskertomusten sekä yleisen kuvauksen mukaan ihmiset kärsivät hyvinkin vaikeista tukahdutetuista tunteista, ja oppivat käsittelemään niitä tavalla, joka mahdollistaa uuden näkökulman elämään, ja vapautumisen tiedostamattomuuden kahleista sekä kehon signaalien tulkitsemisen oppimiseen. (Olipa lausehirviö. Ottakaa siitä sitten selvää.) Alun alkaen kerrotaan, miten tutkimus aiheesta lähti siitä, että haluttiin oppia ymmärtämään kognitiivisen terapian voimaa, ja haluttiin oppia opettamaan ihmisille tapoja päihittää alakulo ennen kuin se muuttuu masennukseksi. Puhutaan toistuvista, vakavista masennuksista. Heti kyllä todetaan, että vaikean masennuksen kourissa harjoitusohjelmaa ei kannata tehdä, vaan sen tarkoitus on ehkäistä masennusta. Sivulle 198 asti en kuitenkaan törmännyt kertaakaan edes viitteeseen siitä, että joku ei ehkä kykenisi käsittelemään harjoitusten yhteydessä nousevia tunteita niin kuin muut.

Sitten: “Tämän työn tekeminen voi vaatia suojattua ja tukea antavaa hoitoympäristöä etenkin niillä, jotka ovat kokeneet vaikean trauman.”

(En väitä kokeneeni vaikeaa traumaa, sen enempää kuin sanon että olen kokenut “lievän” trauman. En määrittele sitä, se jääköön mahdollisesti ammattilaisten käsiin.)

~

Ilmoittauduin siis mindfulness-kurssille, pääasiallisesti kahdesta syystä; miehen ja psykologin ehdotuksesta. Mikäs siinä, vaikka ulkoaohjautuvasti sinne meninkin, mutta tunsin aihetta sen verran että ajattelin ettei se varmaan pahaakaan voi tehdä.

Olin kokenut tämän kyllä jo aiemminkin. Liiketerapiassa, rentoutusharjoituksissa koin pakottavan ahdistavia tunteita, jotka heräsivät välittömästi, jo ennen kuin mitään rentoutumista ehti tapahtuakaan. Pelkkä yrittäminen riitti. Kurkkua alkoi kuristaa, itku nousi lähelle. Koska kyse oli terapiasta, kaikki reaktiot olivat sallittuja, ja karkasinkin kerran itkemään hysteerisesti vessaan. Useimpina kertoina tukahdutin itkun ja purren hammasta kävin läpi “rentoutuksen”, joka useimpina kertoina ei onnistunut lainkaan. Joskus olin hirmuisen väsynyt (koska en osaa nukkua), ja saatoin vähän niin kuin tipahtaa, eli alkoi nukuttaa. Silloin skippasin täysin rentoutuksen aloittamisvaikeudet ja vain tipahdin. Se ei ole rentoutumista, ja sitä tapahtuu toisinaan -vaikka nykyään hyvin harvoin - kesken päivän, kun äkkiä koen että en vain saa silmiä pysymään auki. Jos menen makuulle, sammun kuin saunalyhty ja saatan nukkua monta tuntia. Toimintaterapiassa en tosin nukahtanut varsinaisesti, se olisi ollut ennenkuulumatonta. En koskaan nuku minnekään muualle kuin omaan sänkyyni, en edes omalle sohvalleni.

No niin, olin siis mindfulness-kurssilla, ensimmäinen kerta, ensimmäinen harjoitus; kehomeditaatio. Maataan lattialla mukavasti ja hengityksen tahdissa käydään läpi kehoa ja sen osia ja tuntemuksia. Sama juttu, välittömästi, kurkkua alkoi kuristaa. Ja ehkä johtui siitä, että tilanne oli hyvin epäturvallinen, salillinen ihmisiä vieraassa tilassa, eikä minkäänlaista “lupaa” tunteenpurkauksille, niin reaktioni tulivat vielä paljon voimakkaampina kuin terapiatilanteessa. Kurkkua kuristi, päätä alkoi jomottaa, leukoja alkoi jomottaa, ja hyvin nopeasti tuntui että koko pääni räjähtää. Vaikka yritin kuunnella ohjaajan ohjeita ja käyttää hengitystäni kehon “avaamiseen”, oikeasti kykenin vain taistelemaan vastaan ajatusta, että täältä täytyy päästä pois. Milloin pääsen täältä pois? Onkohan kello jo kuinka paljon? Haluan pois!

Toisella kerralla olin flunssassa, kolmannella kerralla raahauduin väkisin paikalle, kylläkin keinotekoisen pirteänä ja itseni siitä vakuuttuneena, että kyllä tämä tästä, alkuvaikeuksia vaan, siitähän aina puhutaan, epämukavuudesta harjoitusten aloittamisen yhteydessä.

Neljännellä kerralla kuvittelin ettei tuntia ole, vaikka sitä ei ollutkaan vasta viidennellä viikolla, ja sitä seuraavaa kertaa ennen kiersin ympyrää kotona kuin leijona häkissä, massiivisen paniikin vallassa. En mennyt. Enkä mennyt kertaakaan sen jälkeen enää.

Koin tietenkin hirveää syyllisyyttä siitä, että luovutin, sillä saan usein kotona ehdotuksia siitä mikä voisi auttaa, ja ajattelin että nyt aiheutin pettymyksen. Ymmärrän kyllä, toisen ahdistusta on vaikea katsoa, ja siihen haluaa antaa apua. Kun ei voi itse auttaa, haluaa ehdottaa jonkun muun tahon tarjoamaa apua.

Olin huono, en viitsinyt kestää epämukavuutta, mikä häviäjä ja kertakaikkinen luuseri. Ansaitsinkin voida huonosti, kun kieltäydyin tarjotusta avusta. (Apua olen huutanut ammattitaholta vuosia, ja vasta nyt olen sitä Yths:ltä saanut. Kunnallinen mielenterveyshuolto on pelkkä musta aukko joka nielaisee ihmisen eikä anna mitään. [Ei tietenkään aina, mutta omalla kohdallani näin kävi.])

Aika pian aloin antaa itselleni anteeksi, sillä tiesin jo aiemmin tämän mistä oli kysymys, mutta en ollut koskaan fokusoinut ajatuksiani siihen, ainoastaan todennut että jaaha, en siis osaa rentoutua lainkaan, no eipäs ihme etten osaa nukkua ilman kemikaaleja.

~

Ja kyllähän minä tiedän, että kehossani asuu hirviö. Tiedän jopa sen, mikä hirviö on kyseessä, vaikka en yksityiskohtia tunnekaan. Se on niin kuin Oogie Boogie, joka höykyttää Joulupukkia, joka puolestaan yrittää puhua lasten puolesta. Mutta Oogie Boogie ei voisi vähempää välittää lapsukaisista.

YouTube: Oogie Boogie’s Song

Minulla ei ole mitään tekemistä Oogie Boogien kanssa, se on pesiytynyt minuun. Minua sen sijaan on se pelko ja kauhu, joka on päästänyt Oogie Boogien ovestani sisään, ja antanut sille luvan muistuttaa minua arvottomuudestani aina ja ikuisesti. Arvottomuuteni kietoutuu kuristavan käärmeen lailla tunteisiin, joita ei saa tuntea; ne ovat vaarallisia, suorastaan tappavia, sillä ne ovat väärin, ja kerta toisensa jälkeen olen lapsesta asti oppinut, että on aivan kertakaikkisen tyhmää tarvita, haluta, olla herkkä, pelätä, you name it. Joo, niinhän me kaikki. Kaikki menevät rikki, tavalla tai toisella, ja kaikilla meillä on tukahdutettuja tunteita ja keskeneräisiä kysymyksiä itsemme suhteen. V*ttu että olen saanut kuulla tätä joka askeleella kohti tätä hetkeä, jolloin en viitsi enää kieltää itseltäni totuutta. Sehän on minun sisäinen totuuteni, ei kenenkään muun, eikä kellään muulla ole oikeutta ottaa sitä minulta pois.

Kun olin vain parin-kolmen vuoden ikäinen, lakkasin nukkumasta niin kuin muut. Kärsin painajaisista, en osannut nukahtaa. Jälkikäteen ajatellen olen varmasti kärsinyt painajaisten lisäksi kauhukohtauksista, koska muistan lapsuudesta joitain hirvittävän tuskaisia öitä. Muistan myös harhoja vähän myöhemmiltä vuosilta; olimme katsoneet sketsisarjaa, missä esiintyi niitä kuminaamaisia hahmoja, joille perustuu mm. Yhdysvaltojen presidenttien kasvonaamarit joita aina käytetään televisiossa pankkiryöstöihin. En ole koskaan pitänyt niistä, ja seuraavana yönä nukuin huonosti, valvoin epämääräisessä tilassa ja näin kumikasvoja joka puolella. Työpöydän lukulamppu oli kumikasvo, seinälle verhojen läpi paistavasta pihavalosta muodostuva varjo oli kumikasvo, niitä oli kaikkialla. Minulla on huono rakko ja joudun aina käymään yöllä vessassa; tällä kertaa matka vessaan oli tuskainen, sydämentykytysten ja paniikin sekainen livahdus sinne ja takaisin, minkä jälkeen makasin sängyssä vieläkin ahdistuneempana kuin ennen pakollista rakontyhjennysreissua. Kumikasvot eivät hellittäneet, ne olivat ja pysyivät. Samoin kuin pienempänä näin peitolla vilistäviä ötököitä, joita yritin huitoa pois ja itkin äitiä apuun. Tuolloin minulla oli paljon kuumetta aiheuttavia tauteja, jolloin harhoja oli usein. Jossakin vaihessa kastelin petini, sitä jatkui hyvän aikaa. Koskaan en kuitenkaan enää nukkunut niin kuin muut. Pelkäsin hysteerisesti pimeää.

Äiti oli suuri tuki ja turva varhaisina vuosinani. Hän ei juuri kyseenalaistanut kummallisuuksiani, sitä miksi en voinut nukahtaa ellei hän istunut iäisyyden vuoteen reunalla ja odottanut että nukahdan. Hän antoi minun istua sylissään samanlaisen iäisyyden kun tulin hoidosta kotiin. Hän ei napissut kummallisista ruokapeloistani, jotka liittyivät vieraaseen ruokaan ja siihen, että vääränlaiset tekstuurit ruoassa estivät minua syömästä niitä. Vasta vähän aikaa sitten minulle selvisi että tämä johtui aistiyliherkkyydestä. Siinä missä kuulo-, näkö- ja hajuaistin yliherkkyydet on helpommin ymmärrettävissä (kova ääni sattuu korviin, valot ovat liian kirkkaat tai välkkyvät epämiellyttävästi, hajut ovat liian voimakkaita ja tekevät pahaa), taktiiliyliherkkyys on vaikeammin tunnistettavissa ja itse asiassa huonosti tunnettu kaiken kaikkiaan. Minulla vaatteet raapivat ja kutittavat siinä missä joku muu ei huomaa mitään. Kaikki tämä fyysinen ja psyykkinen yliherkkyys oli suuri vaara ulkomaailmaan mentäessä, siellä ymmärrystä ei löytynyt. Ja jossain vaiheessa äitini masennus vei minulta hänenkin ymmärryksensä. En tiedä milloin se alkoi, mutta melko varhain kuitenkin, vähitellen, kunnes olinkin jo teini-iässä ja minun piti löytää aikuisen ihmisen välineitä maailmassa toimimiseen ihan itse, ja äiti oli alkoholisti.

Ennen sitä herkkyyteni johti koulukiusaamiseen. Ennen sitä isäni oli jo alkoholisti. Isäni oli myös vakavasti narsistisesti häiriintynyt, minkä vuoksi äiti oli kroonisesti masentunut. Kukaan ei vain nähnyt mitään tästä ulospäin; meidän perheessämme ja suvussamme kaikki ikävä lakaistiin maton alle. Ketään ei lyöty, kännissä ei örvelletty, äidin masennus (vai olikohan se ahdistusta?) ei näkynyt arjessa, hän teki työnsä ja hoiti lapsensa.

Siihen asti kunnes minä aloin hoitaa hänen nuorimman lapsensa, ja minusta tuli pikkusiskoni kakkosäiti. Tavallaan olin jopa ykkösäiti, ja oikea äiti hädin tuskin kakkonen edes. Avioero ja isän poismuutto ei riittänyt enää, too little too late. Äiti joi jo. Äiti ei olisi jaksanut mutta äiti meni eteenpäin, hoiti kaiken. Kaiken paitsi emotionaalisen puolen. Sitä hän itse asiassa alkoi murentaa kaikilta muiltakin.

Kunnes olin ehkä kaksikymmentä. Kunnes makasin pimeässä huoneessa ja itkin itkemistäni. Äiti kävi kysymässä ääni täynnä huolta, että mikä sinulla on? Kerro mikä on hätänä. Sitten hän meni pois, saamatta vastausta. Myöhemmin hän tuli haukkumaan minua, huutamaan. Ajatteletko sinä koskaan ketään muuta kuin itseäsi? On meillä muillakin tässä ongelmia!

Toki, muillakin oli ongelmia. Minä sen sijaan olin sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jonka diagnoosin sain virallisesti vasta viime vuonna. Noin viisitoista vuotta sairastumisen jälkeen. Mielialahäiriöisenä minua tosin oli siihen mennessä hoidettu jo nelisen vuotta. Siihen asti olin kärsinyt kroonisesta ahdistuksesta luoja tietää kuinka monia vuosia, pakko-oireisesta ajattelusta lapsesta asti, kroonisista unihäiriöistä, lukemattomista somaattisista oireista. Kuusitoistavuotiaana kun avasin ensimmäisen olutpulloni, rakastuin siihen vapauteen jonka tuo iloliemi neuroottiselle mielelleni toi, ja tuomitsin itseni välittömästi vuosikausien hajoiluun milloin missäkin juhlissa, metsään pakoon juoksemiseen, lumihankeen itkemään lyyhistymiseen, itsemurhan jyrkänteen reunalla keikkumiseen, kaikkeen siihen mihin aiempi nuori mieleni ei ollut voinut antaa itselleen lupaa. Muistan ennen alkoholinkäyttöni alkamista vain kaksi hetkellistä hermoromahdusta, toisen ala-asteelta (yksin kotona, en kertonut kellekään) ja toisen terveydenhoitajan vastaanotolla (hän ei kertonut kellekään, kauhisteli vain.)

Minä en vain rupea itkemään, minä hajoan. Minussa repeää jokin, ja sieltä tulee ulos Oogie Boogie, joka saa minut huutamaan kauhusta.

En jaksa kirjoittaa siitä nyt sen enempää. Olen yhtäkkiä kuin kuiviin tyhjennetty, en tiedä mistä kaikki tämä teksti on tullut. Se on valunut sormenpäistäni näppäimistölle, en minä ole päättänyt siitä mitä sieltä on tullut. En ole lukenut, en editoinut, siellä on varmaan kirjoitusvirheitä. En aio tarkistaa, voin korjailla myöhemmin. Tämä lähtee nyt tällaisena menemään, ja palaan myöhemmin katsomaan mitä päästäni on tullut ulos. Ja jatkan sitten kun jaksan.

Ugh.

Väsyttää. Hypottaa. Eiku väsyttää. Hypohypohypo.

On varsin vänkää kun hypottaa nukkumaan mennessä ja aamulla, niin että unet jää liian lyhyiksi, ja sitten päivän väsyttää. Että voihan nyt sanonko mitä. En viitsi.

Kirjoitin eilen (ei vaan edellispäivänä? no enivei) jonkin verran, lähinnä editoin aiempaa tekstiä mutta lisäilinkin jotain. Se oli kai jonkinlainen läpimurto, vaikka en mitään isoa inspistä saanutkaan. Kirjoittamaan vaan täytyisi päästä säännöllisesti, muuten heittää päässä enemmän kuin ilman sitä. Siinä on vain omat ongelmansa, yksi suurimmista se, että se nielee ajan kuin johonkin mysteeriseen vortexiin. Jos alan kirjoittaa, voin varautua valmiiksi siihen etten tiedä mihin illan tunnit ovat kadonneet. Ja kun pitäisi toisaalta saada aikaiseksi muutakin, saikusta huolimatta tehdä koulutöitä vähitellen, että voi palauttaa niitä sitten saikun päätyttyä, ja ehtiä vielä johonkin tenttiinkin, niin tämä luo ristiriidan. Ehkä helpointa olisi luoda rytmitys, jonka mukaan joka toinen päivä olisi kirjoituspäivä ja joka toinen opiskelu. Ja mähän olenkin niin todella hyvä etukäteen suunnitelluissa aikatauluissa… Jep. *tähän sellainen silmiä pyörittelevä hymiö*

Yksi ongelma on myös se, että “parannellessani” tekstiä pakkaan lisäilemään siihen tavaraa. Ja kuten kunnianarvoisa Stephen King sanoo teoksessaan “Kirjoittamisesta” (suosittelen jos haluaa reflektoida omaa kirjoittamistaan), paras lopputulos on alkuperäinen miinus 10 prosenttia. Ja vaikka hän myöntää itsekin olevansa lisäilijä, niin olen kyllä huomannut että tuo on varsin totta, vaikka en nyt varsinaisesti lukuja allekirjoita, mutta yleisesti. Suurin ongelmani on toisto; jos kuvailenkin jonkin ihmisen tuntemuksia, täytyykö samoja asioita toistaa liian monta kertaa? Osittain se on tarpeellista, luodakseen kuvan ihmisestä joka taistelee jatkuvasti samojen tunteiden ja ajatuskuvioiden kanssa, mutta kuka oikeasti jaksaa lukea samalla tavalla toistuvia asioita koko ajan? Onhan mahdollista löytää toistuvuuteen myös uusia mausteita, syventää sitä, yrittää kuvata sitä tavoilla mikä lisää jotain tarinaan eikä vain jatka aloitettua linjaa.

Ja toinen ongelmani on liian pitkät ja rönsyilevät dialogit. Pääni sisällä tarinoiden henkilöt käyvät usein hiton pitkiä keskusteluita, mutta ei kai niitä kaikkia tarvitse kirjallisesti raportoida? Siinä missä Karin Fossum kirjoitti hienosti kirjassaan “Murtuma” siitä, miten tarinoiden henkilöt tulevat oven taakse vaatimaan tarinansa tallennusta ja käyvät pöydän ääressä keskusteluita kirjailijan itsensä kanssa, on hyvä muistaa että se on paljolti kirjoittajaa itseään varten. Kuten myös J.K. Rowlingin kuvaus siitä miten tarina ja tarinan maailma on kirjoittajan pään sisällä huomattavasti laajempi kuin kirjasta näkyy lukijoille. Kukapa Harry Pottereita lukiessaan olisi tullut ajatelleeksi että Dumbledore on homoseksuaali? Ja olisiko tarvinnutkaan? No ei, mutta Rowlingille itselleen sillä oli merkitystä maailman konstruktoinnissa.

Seuraavassa tulee älytön vivisektio tekstinpätkälle, jossa yritän hahmottaa poisjättämisen ja yksinkertaisuuden hyödyllisyyttä. Eli TYLSYYSVAROITUS.

~

Esimerkkidialogi:

Versio nro 1, jossa selitän kaiken kuoliaaksi:

” ‘Penni ajatuksistasi’, mies sanoo, ja siristää toista silmäänsä mietteliäästi.

‘Älä heitä rahaa hukkaan’, totean lakoniseen sävyyn. Sekin tulee aivan itsestään, ja kuulostaa helpottavasti paljon enemmän minulta itseltäni.

‘Minun rahaani se on’, hän sanoo ja virnistää.

Hän ei luovuta. Mietin mitä sanoisin, sillä valehteleminen tuskin auttaisi. Tämä mies huomaisi sen silmänräpäyksessä.

En minä mitään erityisempää ajattele, voisin sanoa.

Olen valvekoomassa, ajattelen hiljaa pääni sisällä.

Anna minun vain olla, pyydän; niin minä todellisuudessa haluaisin sanoa, mutta en voi.

‘Ei minun päässäni liiku mitään sellaista mitä kukaan muu jaksaisi. En ole jaksaa itsekään. Yhtä sitä-sun-tätä-jaadi-jaadaa. Joskus toivon että päässäni olisi on/off-nappula.’

Oivallan välähdyksenomaisesti, että sellainen ehkä onkin olemassa; minä vain en välttämättä päätä sen käytöstä.

‘Älä huoli’, mies toteaa. ‘Kyllä minä ymmärrän. Et sinä välittäisi olla täällä, eikä se haittaa. Minusta on vain mukava saada seuraa kun syön, ja vielä mukavampaa syödä jossain muualla kuin töissä. Ja jonkun sellaisen seurassa, joka ei vilkuile koko ajan kelloa ja saa minua tekemään samoin, niin että ajatukset synkronoituvat siihen mitä meidän pitäisi juuri olla tekemässä siellä eikä suinkaan olla jossakin muualla tekemässä jotakin muuta.’

Hänen selityksensä saa minut taas hymyilemään vähän.

‘Joku taitaa tehdä liikaa töitä’, sanon, ja tällä kertaa jopa ymmärrän miksi minua hymyilyttää. Mies puhuu jostakin mistä minä tiedän jotain, ja itseasiassa tiedän liikaakin.

‘Jollakin taitaa OLLA liikaa töitä’, hän tarkentaa. ‘Eikä ole varsinaisesti ketään muuta tekemässä sitä. Siinä on asiantila joka pitäisi jotenkin korjata, mutta se ei ole aivan yksinkertaista.’

‘Tiedän’, sanon. ‘Aika on rahaa, eikä kumpaakaan ole.’

Mies nyökkää, ja hymyilee aurinkoisesti. Se on vähän outoa minusta, sillä asia ei todellakaan ole aurinkoisen hymyn asia. Varsin päinvastoin. Mutta luulen että muistan tällaisenkin asian jostain hamasta menneisyydestä; meillä on jotain yhteistä, ja sen toteaminen on lohduttava seikka. Tai jotain sinne päin. ”

~

Versio nro 2., korjaukset:

” ‘Penni ajatuksistasi’, mies sanoo, ja siristää toista silmäänsä mietteliäästi.

‘Älä heitä rahaa hukkaan’, totean lakoniseen sävyyn. Sekin tulee aivan itsestään, ja kuulostaa helpottavasti paljon enemmän minulta itseltäni. [Päähenkilö on alusta asti ollut emotionaalisesti jumissa ja ilmaisultaan rajoittunut.]

‘Minun rahaani se on’, hän sanoo ja virnistää.

Hän ei luovuta. Mietin mitä sanoisin, sillä valehteleminen tuskin auttaisi. Tämä mies huomaisi sen silmänräpäyksessä. [Selitys: asia on tullut hyvin selväksi tätä dialogia edeltävän monta kymmentä sivua jatkuneen tarinankehittelyn aikana. Jos olisitte lukeneet sen kaiken tämä kyllästyttäisi jo kuoliaaksi asti.]

En minä mitään erityisempää ajattele, voisin sanoa.

Olen valvekoomassa, ajattelen hiljaa pääni sisällä.

Anna minun vain olla, pyydän; niin minä todellisuudessa haluaisin sanoa, mutta en voi. [On varsin selvää että päähenkilö haluaisi sanoa miltä hänestä tuntuu, mutta alusta asti on ollut täysin selvää että hän on siihen kykenemätön.]

‘Ei minun päässäni liiku mitään sellaista mitä kukaan muu jaksaisi. En ole jaksaa itsekään. Yhtä sitä-sun-tätä-jaadi-jaadaa. [Selitys: jaadi-jaadi-jaadaa.] Joskus toivon että päässäni olisi on/off-nappula.’

Oivallan välähdyksenomaisesti, että sellainen ehkä onkin olemassa; minä vain en välttämättä päätä sen käytöstä.

[Edellisen sijaan:]

Niinhän minulla onkin, mutta joku muu vain käyttää sitä.

‘Älä huoli’, mies toteaa. ‘Kyllä minä ymmärrän. Et sinä välittäisi olla täällä, eikä se haittaa. Minusta on vain mukava saada seuraa kun syön, ja vielä mukavampaa syödä jossain muualla kuin töissä. Ja jonkun sellaisen seurassa, joka ei vilkuile koko ajan kelloa ja saa minua tekemään samoin, niin että ajatukset synkronoituvat siihen mitä meidän pitäisi juuri olla tekemässä siellä eikä suinkaan olla jossakin muualla tekemässä jotakin muuta.’ [Selitys: Tsiisus mitä jorinaa. Milloinhan olen tämänkin kirjoittanut? Edellisen sijaan:]

‘Kyllä minä ymmärrän ettet sinä välttämättä niin paljon nauti seurastani. Minä taas sen sijaan tartun itsekkäästi pienimpäänkin mahdollisuuteen päästä pois töistä ja niiden luota jotka sitovat minut siihen liian tiukasti, niin että kaikki muu ympärillä katoaa.’

Hänen selityksensä saa minut taas hymyilemään vähän. [Selitys: ei sovi henkilökuvaan, eikä ole mitenkään tarpeellinen kun jorina saatiin pois.]

‘Joku taitaa tehdä liikaa töitä’, sanon, ja tällä kertaa jopa ymmärrän miksi minua hymyilyttää. [Selitys: Ei hän hymyillytkään lopulta.] Mies puhuu jostakin mistä minä tiedän jotain, ja itseasiassa tiedän liikaakin. [Selitys: Huonoa kieltä, sekavaa ja toistavaa.]

‘Jollakin taitaa OLLA liikaa töitä’, hän tarkentaa. ‘Eikä ole varsinaisesti ketään muuta tekemässä sitä. Siinä on asiantila joka pitäisi jotenkin korjata, mutta se ei ole aivan yksinkertaista.’

‘Tiedän’, sanon. ‘Aika on rahaa, eikä kumpaakaan ole.’

Mies nyökkää, ja hymyilee aurinkoisesti. Se on vähän outoa minusta, sillä asia ei todellakaan ole aurinkoisen hymyn asia. Varsin päinvastoin. [Selitys: Pitääkö kaikkea alleviivata?] Mutta luulen että muistan tällaisenkin asian jostain hamasta menneisyydestä; meillä on jotain yhteistä, ja sen toteaminen on lohduttava seikka. Tai jotain sinne päin.”

~

Versio nro 3., riisuttu malli:

” ‘Penni ajatuksistasi’, mies sanoo, ja siristää toista silmäänsä mietteliäästi.

‘Älä heitä rahaa hukkaan’, totean lakoniseen sävyyn.

‘Minun rahaani se on’, hän sanoo ja virnistää.

Hän ei luovuta. Mietin mitä sanoisin, sillä valehteleminen tuskin auttaisi.

En minä mitään erityisempää ajattele, voisin sanoa.

Olen valvekoomassa, ajattelen hiljaa pääni sisällä.

Anna minun vain olla, pyydän.

‘Ei minun päässäni liiku mitään sellaista mitä kukaan muu jaksaisi. En ole jaksaa itsekään. Joskus toivon että päässäni olisi on/off-nappula.’

Niinhän minulla onkin, mutta joku muu vain käyttää sitä.

‘Älä huoli’, mies toteaa. ‘Kyllä minä ymmärrän ettet sinä välttämättä niin paljon nauti seurastani. Minä taas sen sijaan tartun itsekkäästi pienimpäänkin mahdollisuuteen päästä pois töistä ja niiden luota jotka sitovat minut siihen liian tiukasti, niin että kaikki muu ympärillä katoaa.’

‘Joku taitaa tehdä liikaa töitä’, sanon. Mies puhuu jostakin mistä minä tiedän itseasiassa liikaakin.

‘Jollakin taitaa OLLA liikaa töitä’, hän tarkentaa. ‘Eikä ole varsinaisesti ketään muuta tekemässä sitä. Siinä on asiantila joka pitäisi jotenkin korjata, mutta se ei ole aivan yksinkertaista.’

‘Tiedän’, sanon. ‘Aika on rahaa, eikä kumpaakaan ole.’

Mies nyökkää, ja hymyilee aurinkoisesti. Se on vähän outoa minusta. Mutta luulen että muistan tällaisenkin asian jostain hamasta menneisyydestä; meillä on jotain yhteistä, ja sen toteaminen on lohduttava seikka. Tai jotain sinne päin.”

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Noh, se oli siinä. En tiedä mikä pointti tämän julkaisussa on, etenkin kun teksti on sisällöllisesti aika tyhjänpäiväistä, mutta luulen että se auttaa mua tajuamaan mitä mun todella pitäisi kirjoittamiseni suhteen tehdä. Mutta arvatkaapa jaksaako vanhaa tekstiä editoida tuolla tavalla sellaisen sata sivua tai enemmänkin? En haluaisi luopua tuosta tarinasta, mutta vähän kyllä tulee väsymys vastaan. Toisaalta myös mietin että onkohan näissä kenenkään muun näkökulmasta mitään eroa, vai teenkö itsestäni hermoraunion muuten vaan…

JA. Mietin vakavissani jaksanko tapella WordPressin muotoiluvaikeuksien kanssa aina kun copypasteen tänne jotain tai teen jotakin muuta mikä saa kaiken menemään sekaisin ja sitten saan tapella iät ja ajat että se näkyy oikein. Tai sitten se on vain tämä teema, en ole varma. (Teksti jakautuu kappaleväleihin vaikka on tarkoitus vain vaihtaa riviä. Tarinani ei siis oikeasti ole kirjoitettu moisilla kappaleväleillä koko ajan. Ja muistelen että jokin aiemmin käyttämistäni teemoista taasen ei sallinut kappalejakoja ollenkaan vaan kaikki tuli seuraavalle riville vaikka olisi polvillaan rukoillut muuta.) Argh joka tapauksessa. >.<

(Saatan tässä kokeilla taas kerran jotain toista teemaa, ja katsoa mitä rivitykselle tapahtuu. Tosi järkevää kun blogi vaihtaa ulkonäköään vähän väliä mutta hei, se sopii persoonaani.)

Copy-paste vanhasta keskustelusta…

14.11.2010

“Tajusin myös yhden asian tänään, ja se oli aika valtava. Eilinen oli flashback, en vain ymmärtänyt sitä silloin. Töissä sotkevat idiootit laukaisivat väsyneessä ja ahdistuneessa mielessäni vanhan epätoivon, jonka muistin äkkiä salamankirkkaana seistessäni taukotupakalla tänään töissä. Olin ala-asteella, ehkä 10-11-vuotias, ja meillä oli sijaisopettaja sinä päivänä. Pojat riehuivat miten sattuu, sijainen oli ihan liian kiltti eikä saanut kuria aikaiseksi. Minua kiusattiin muutoinkin, mutta silloin erityisesti. Päivä oli yhtä pelkoa ja ahdistusta, muistan miten yritin vain jaksaa, piti vain jaksaa ja jaksaa. Vaikka oli jotain kivaakin jonkun ½ kaverini kanssa, ja muistan että minulla oli superpallo, jonka olin löytänyt jostain. Pojat veivät sen. Myöhemmin ilkkuivat, että veivät sen vessaan ja kusivat päälle. Sitten jossain vaiheessa joku heitti minua jollain, ja silmääni sattui. Tämä oli kesken tunnin, ja äkkiä aloin itkeä, ja menin opettajan luo. Tunti oli kai kuvaamataitoa tai jotain, koska muistan että ihmiset liikuskelivat ja touhusivat ja meno oli kuin v*tun eläintarhassa. Opettaja, nuori nainen, oli tosi ystävällinen ja katsoi miltä silmäni näytti, ehkä koetti siinä lohduttaakin. Tunti loppui ja päivä loppui, lähdettiin kotiin. Olen jostain syystä aina viimeisenä lähdössä kaikkialta, olen jotenkin sekaisin vaatteitteni kanssa ja hituroin, vihaan sitä tunnetta vieläkin kun kaikki muut menevät ja minä en ole valmis. Lähdin siinä sitten viimeisenä, ja mitä kuuluu nurkan takaa? Pojat olivat jääneet varta vasten odottamaan minua, että olin yksin, ja matkivat itkuani, yhyy byhyy, jne. Kotiin päästyäni istuin keittiön pöydän ääressä ja itkin. Itkin, itkin, itkin. Ajattelin, etten voi koskaan enää mennä kouluun, halusin vain lakata olemasta olemassa. Ajattelin, että mitä ihmettä tällainen on, miten ihmisestä voi tuntua näin hirveältä? Ajattelin, että miten itsetuntoni on voinut kadota aivan tyystin? (Huom., kymmenvuotias miettii itsetuntokysymystä.) Muistikuvieni mukaan tämä oli elämäni ensimmäinen hermoromahdus. En muista koskaan puhuneeni siitä kenellekään. Tosin muistiini ei voi luottaa, koska se on täynnä mustia aukkoja, mutta enköhän sellaisen muistaisi. Hautasin asian jonnekin, menin kouluun, jatkoin elämää.”

*

Tein tänään myös jälleen Steinbergin Depersonalisaatio-testin netissä. En ymmärrä miksi tätä asiaa pitää vakuutella numeroilla. Katsoin oikein tarkkaan etten vastannut fiilistuntumalta vaan että kyseessä oli ehdottomasti konkreettiset asiat. Keskustelu, josta ylläolevan tekstin lainasin, aloitin syyskuussa 2010. Silloin sain Steinbergistä 44 p. Olin varma, että olin liioitellut, koska muistelin että olin vastannut vaikkapa että olen kokenut olevani näkymätön. Kyse ei ole kuitenkaan ollut fyysisestä vaan emotionaalisesta näkymättömyydestä. Nyt pidin huolta että tällaisia lapsuksia ei käynyt.

Tulos:

“YOUR SCORE IS 43

Your score of 43 falls in the range of Severe Depersonalization (25-75).We recommend that you be evaluated by a professional who is trained in the administration of the full SCID-D interview.”

*

Mulla on maanantaina psykologin JA psykiatrin aika. Miten saisin sen läpi että haluan että mut testataan? He ottavat mut kyllä tosissaan sinänsä, sen suhteen miltä musta tuntuu, mutta Kun Mä Haluan Että Mut Testataan. Ja miksikö? Samasta syystä kuin mittaan toistuvasti kuumetta, vaikka sitä ei yleensä ole. Mun on nähtävä mittarissa tai paperilla se (vääränlainen olo) mitä en näe kun katson peilistä vierasta ihmistä.

Kello on paljon ja sutaisin tämän jutun tähän vasemmalla kädellä. En normaalisti edes luokittelisi tätä oikeaksi merkinnäksi.. Niin kuin en luokittele itseäni oikeaksi ihmiseksi?

Mikähän siihen riittäisi? Oikeaksi ihmiseksi tulemiseen? Etten olisi vain kuvitteellinen rouva Geppetto ja puinen Pinoccia-tyttö.

Nyt kuulostaa siltä että taitaa olla syytä mennä nukkumaan. Ketiapiinikin jo sulaa vatsassa, nighty-night.

Uutta proosaa, viimeinkin. Tai siis todella vanha teksti se on, mutta kesti kyllä luvattoman kauan taas saada aikaiseksi jotain tännekin. Halusin kirjoittaa pitkän ja syväluotaavan merkinnän siitä, miten en sovi tähän maailmaan ja yhteiskuntaan, mutta olen liian masentunut vaivautuakseni. Nyt lisäämäni lyhyt teksti otsikolla Proosaa II (olen tosi luova keksimään uusille sivuille otsikoita =P) ei ole sattumanvaraisesti valittu (ikään kuin ikinä voisin mitään itsestäni näyttää “muuten vain”) vaan muistui mieleeni ajatellessani merkintää joka tästä piti tulla. V*tut sen tarkemmasta analyysistä elämäntilanteeni suhteen, olen työkyvytön (yhä), sairaslomalla opiskeluistani (taas) josta ei ole juuri suorituksia kertynyt, masentunut, v*ttuuntunut elämään ja maailmaan, ja heti perään tietenkin hirveissä syyllisyydentuskissa koska miksi juuri mulla olisi oikeus kokea tunnetta vääryydestä?

Mutta kyllä mulla on. Sairaana ja ilman rahaa on nimittäin aika *piip*in kivaa. :’(

Eipä muuta tällä kertaa Juniperin elämästä…

Tuntuu kuin leijuisin irrallaan aika-avaruudessa. Valoverhojen läpi paistaa aurinko, ja musta tuntuu kuin olisi kesä. Kohta vedän shortsit jalkaan ja t-paidan päälleni ja lähden pitkälle pyöräilylle. En ole tajuta, että ulkona on hitosti pakkasta ja paljon lunta, ja sitä paitsi pyöräkin on huollossa.

Siitä on jo hyvän aikaa kun huomasin ensimmäisiä kertoja, etten oikein pysy ajassa mukana. Tällä hetkellä huomaan (ehkä ensimmäisiä kertoja), että olen vähän etuajassa. Tunnen kevään jo vyöryvän tuolta jostain kohti, vaikka on vasta tammikuun loppu. Aiemmin olen mielestäni juuttunut menneeseen. Viime keväänä en ollut ymmärtää kesän tuloa, ja kun se sieltä tupsahti, en tajunnut että se oikeasti oli kesä. Puolessavälissä kesää olin joitakin päiviä kaverin kanssa mökillä, ja muistan ajatelleeni, että en vielä tajua kesän edes alkaneen. Ja niin kävi kuin oletinkin, että se oli ja meni ennen kuin osasin siihen asettua. Sitten syksyn edetessä en osannut päästää irti ajatuksesta, että kesä on ohi. Joulun tullessa olin päästäni pyörällä, ei tuntunut lainkaan joulunajalta enkä itse asiassa sietänyt joulujuttuja lainkaan. Sain shoppailuruuhkassa paniikkeja, jätin lahjat ostamatta, enkä osallistunut mihinkään muuhun kuin lyhyeen perheenkeskeiseen jouluateriaan siskon luona. Odotin tammikuuta ja valon lisääntymistä, kimaltavia hankeja. Siellä ne nyt ovat, ja hups, olenkin jo pääni sisällä keväässä ja näemmä kummallisimpina hetkinä myös kesässä. En tosin ole ihan varma onko tuo kummitteleva kesä se entinen vai oletettu seuraava.

Lyhyesti voi kai todeta että olen varsin sekaisin päästäni.

Aloitin juuri mindfulness-kurssin, jossa pääasiallisesti harjoitellaan olemaan läsnä. Se kuulostaa juuri sopivan yksinkertaiselta meikäläiselle, ei mitään kuuta kurottavia päämääriä. Kuitenkin se on äärimmäisen vaikeaa, mikä ei ole tietenkään yllättävää kellekään joka vähänkin on elämässään meditoinut, tai syystä tai toisesta kuunnellut keskittyneesti päänsä sisäistä liikenneruuhkamölyä. Mulle aihe on erittäin tuttu, koska joskus 20+ -ikäisenä olin vakuuttunut siitä että jonkin kadunkulman takaa se valaistuminen vielä putkahtaa. Luin paljon, tein harjoituksia, ruodin elämäni ongelmia tarkan psykologisen vivisektion keinoin ja sitten yritin luopua psykologisoinnista ja vain olla, olla läsnä, tässä ja nyt, valaistua, VALAISTUA. Kunnes väsähdin. Totesin että en taidakaan valaistua, joten annetaan olla.

Mietin tässä siis miksi olen koko ajan “väärässä ajassa”, ja miksi en ole oikeastaan koskaan läsnä. Siitähän siinä kuitenkin perimmältään on kysymys, siinä minkä koen itse traumaoireiluksi. Heti kun toinen ihminen ilmestyy näköpiiriin, tai samaan huoneeseen kanssani, todellinen minäni luikahtaa karkuun kuin hiiri koloonsa ja jäljelle jää joku joka ei ole oikeasti minä. Ihan lähiaikoina olen ollut luovuttamismielessä, ajatellut, että ei se varmaan olekaan mitään erikoista, niin usein kun siitä saa kuulla, että kaikillahan meillä on sellaista. Olen pariin kertaan sanonut eri ammattiauttajille, että jos niin on, jos mulla ei ole mitään tavallisesta poikkeavaa, niin miksi sitten tämä asia tuottaa kipua mulle; jos muilla kerran on myös näin, niin miksi juuri minä kärsin siitä eivätkä muut?

Taisteluväsymys jälleen kerran. Ei sillä, että mua olisi jossain kamalasti dissattu, ei ainakaan ammatti-ihmiset. Siellä päässä asia on oikeastaan vasta vähän tullut esiin, eikä lainkaan ruodittu. Uudet auttajat, niin paljon asioita, kaikkea muuta mitä selvittää näin aluksi. Mutta tottakai pelkään, että tämä asia tulee jyrätyksi. Siksi sanon aina, että en ole minkään diagnoosin perässä, vaan sen, että tämä mulle paljon ahdistusta aiheuttava asia otetaan tosissaan ja mietitään läpi. Kyllä se varmaan tapahtuukin, jahka uusien hoitosuhteiden palikat alkavat asettua paikoilleen. Silti pelkään. Ja ahdistun kun joku jossain sanoo taas sen saman lauseen, että eihän tuo nyt ole mitenkään erikoista. (Ongelma ilmenee myös siinä, että kuvaan itsestäni irrallaan olemista MYÖS sellaisissa asioissa, joissa sitä useilla muillakin ihmisillä on. Siihen on helppo pysähtyä ja osoittaa sormella: Katso, tuossa menit vikaan, olet huijari, väität että täysin normaalissa asiassa on jotain outoa. Ei sussa mitään kummallista ole, luulet vain.)

Ajattelin sitten lopettaa asian määrittely-yritykset juuri nyt tähän. Se ei palvele mua, se aiheuttaa vain lisää ahdistusta. Yhtä huono vaihtoehto olisi haudata koko asia, ja odottaa että ammatti-ihmiset kaivaisivat sitten sen luun sieltä maasta, ja kertoisivat ihan itse mikä se on ja miksi. Mun on vain hyväksyttävä että jotakin on, piste. Haluaisin vain niin kovasti sille jollekin nimen.

Läsnäoloharjoitukset saivat mut ajattelemaan “minä”-käsitettä tarkemmin. Sanon, että en ole minä toisten ihmisten kanssa. Tässä ei parane sekoittaa minää ja egoa, koska ajatellessani tai sanoessani että en ole oma itseni, tarkoitan aitoa, todellista persoonaa. Se tästä vielä puuttuisi että pitäisi miettiä mikä on egon osuus siitä, pois se minusta. Sitten mentäisiin jo valaistumiskysymyksiin, ja siihen en ole läheskään valmis. En siis jaksa miettiä kuka ja mikä se on mitä en ole mitä pitäisi voida olla että ei olisi niin kipuisaa tämä elämä, mutta ainakin tiedän satavarmasti tämän: se ihminen, jonka kanssa muu maailma keskustelee, on jotain muuta. Se on ikään kuin välikappale, ei minä eikä silti myöskään erikseen kukaan muu. Ei pääpersoona muttei siitä irronnut sivupersoonakaan, vaan jotain käytännöllistä mutta varsin vajaata.

“Viestinviejä.”

Joo, sehän se on. Se välittää informaatiota piiloon karanneen “minun” ja ulkomaailman välillä. Ja hyvin välittääkin, kiitos sille. Kysymyksessä on tietenkin “lahjakkaan lapsen tragedia”, kuten Alice Miller sitä kai kutsuisi.

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Miller+teki+uuden+kirjan+lahjakkaan+lapsen+tragediastaKadonnutta+aitoutta+etsim%C3%A4ss%C3%A4/960603270

En käy täällä enkä kirjoita tänne koska “mulla ei vain ole mitään sanottavaa.” Se nyt ei tietenkään pidä lainkaan paikkaansa, mutta todellinen on kuitenkin se tunne mistä ajatus kumpuaa. On tosi vaikeaa tavoittaa sitä, koska oloja on kaikenlaisia joka päivä. Välillä olen tosi väsynyt (univaikeuksia, ylläri pylläri), välillä vähän viipotuttaa, vähän aikaa oli vähemmän ahdistusta, tänään on aivan kertakaikkisen p*ska päivä.

Onko missään mitään yhteistä nimittäjää? Kirjoitan usein ja moneen paikkaan. On tietenkin Facebook, ja yksi jos toinen keskustelupalsta, yhdellä niistä nettipäiväkirja ja sitten tämä ihka oikea Blogi. Mitä järkeä siinä loppujen lopuksi on? Jos keskittäisin kirjoittamiseni niin ehkä tulisi jotain muuta kuin pirstaleita. Taisteluväsymys siis iski, siitä ehkä koko jutussa on kysymys. Ja toisaalta väsymys tekstin tuottamisen suhteen on vain osa kokonaisuutta, jossa hallitsee kaikenkattava taisteluväsymys, halu luovuttaa ja olla vain.

En tiedä itsekään mitä hemmettiä tässä selitän.

Pelkään että masennus valtaa tilaa musta vuosi vuodelta enemmän. Pelkään että menetän kauniit hypomaniani enkä saa mitään tilalle. Mielessäni on jo jonkin aikaa pyörinyt ajatus siitä, että elämänhalu on täysin irrationaalista. Ei ole mitään järkeä haluta mitään, koska kaikki päättyy ja kaikki katoaa. Yhtään minkään haluamisessa ei ole mitään tolkkua. Tämä ei tarkoita sitä että olisin sitä mieltä että ei kannattaisi haluta mitään, vaan ehkä pikemminkin sitä, että ei kannata olla rationaalinen. Tämän lyhyen hetken aikana mitä täällä pallolla tallataan, kannattaakin ehkä olla rempseän järjetön ja haluta elää ihan oikeasti.

Mulla on keski-iän kriisi. Se on melko lailla etuajassa, koska täytän vasta 35, mutta olen löytänyt itseni ihan liian monta kertaa lähiaikoina puhumassa siitä että täytän kohta kolmekymmentäviisi. Näen unia siitä että hampaani rapisevat pois, ja aamulla peilistä katsoo hirveä turbonaama. Tai ainakin näen sen niin, ja se vähä mikä siitä ehkä on totta, johtuu todennäköisesti univaikeuksista, joiden takana tällä erää on tietyn lääkkeen lopetusyritys nro.2.

Siitä päästäänkin aasinsillan kautta siihen, että mitä elämäni nyt sitten on kun kolmikymppisen urani tulee puoleenväliin. Mielenterveysongelmia ja milloin minkäkin lääkkeen aloitusta tai lopetusta. En jaksa edes miettiä tarkempaa, totean vain että pientä. Ei sillä että pienessä olisi mitään vikaa, mutta käydessäni eilen vilkkaassa pääkaupungissamme totesin, että mussa elää tukahdutettuna ihminen, joka haluaa vaeltaa suurkaupungin katuja, istua kahviloissa ja puistopenkeillä, katsella vain ympärilleen ja vaellella. Sen vuoksi ehkä olen vuosien varrella kävellyt ja pyöräillyt kotiseuduillani ne biljoonat kilometrit, matkalla ei-mistään ei-minnekään. Tämä kaupunki on liian pieni, liian tuttu, liian ahdas. Kaikki puistonpenkit on jo käyty läpi, kahviloita ei ole kovin montaa miellyttävää, kaikkialla vastaan tulee menneisyys; tuolla oksensin kännissä ja mies piti hiuksistani kiinni; tuolla taas poltin kerta toisensa jälkeen röökiä ja tuijotin ohikulkevia ihmisiä, kuulumatta heidän virtaansa; tuossa paikassa tapahtui jotain mitä en viitsi edes ajatella. Olen ollut nuori ja typerä, vähemmän nuori ja sitäkin typerämpi, joskus taas en lainkaan typerä mutta saanut pahasti takkiini. Olen itkenyt siellä ja itkenyt täällä. Nauranut niin että katu raikaa ja toisena hetkenä taas hiiviskellyt anteeksipyytävänä toisten varjoissa.

Pienellä tarkoitan ehkä kuitenkin enemmän sitä, että ne vuoret joita vastaan taistelen joka päivä, ne ovat objektiivisesti katsottuna hirveän pieniä. En ole mikään objektiivisuus-käsitteen fani, mutta en silti voi olla ihmettelemättä, että miksi aikuinen ihminen ei ole päästä tuosta pahuksen ulko-ovesta ulos. Siis kyllähän mä menen, mutta voi herraisä minkälaisen taistelun takana se on. Mikään vaate ei käy, tavarat hukuksissa, ajatukset juoksevat ympäriinsä kuin villiintynyt kakaralauma, en saa mistään kiinni. Panikoin. Panikoin hitto soikoon siitä että pitää lähteä 800 metrin päähän polille juttelemaan. Panikoin siitä että pitää lähteä ystävän kanssa lähettyville syömään opiskelijalounasta. Panikoin siitä että pitää lähteä. Panikoin siitä että.

Pa - ni - koin.

On näitä muitakin, mutta en jaksa käydä niitä läpi. Ei vain huvita. Ja tämä pelottaa; mua ei huvita asiat. Ei välttämättä edes niin, että jokin ahdistaisi, ja siksi se jäisi tekemättä, vaan kun ei vaan jaksa välittää. Mitä jos vanhenen äkkiarvaamatta, väsähdän ja jään paikalleni? En koskaan lähdekään ulkomaille, tai edes muuta väliaikaisesti pääkaupungin vilinään? En opettele sitä enkä tätä, mitä olen niin pitkään aikonut ja hartaasti toivonut oppivani “vielä joskus”? Mitä jos en enää kirjoita mitään järkevää? Ja kyllä, tätä pelkään todella paljon, siitäkin huolimatta että sormet nyt vilistävät taas näppäimistöllä.

Vähän aikaa musta tuntui melkein normaalilta. Tai siltä millaiseksi kuvittelen unipolaarisen ihmisen todellisuuden. Että olla möllöttää vaan, saattaa v*tuttaa tai naurattaa tai mitä ikinä ihminen nyt voikaan tuntea, mutta mikään ei ole ylenpalttista eikä repivää. Ei räiskähtelevän mahtavaa. Sehän oli ihan mainiota, sen pari päivää mitä sitä kesti. Kunnes havaitsin, että olin siirtynyt rauhallisesta välinpitämättömään, normaalista kiukusta raivoon ja pettymyksen sijasta ylenpalttiseen murheeseen, kun mut unohdettiin ja ohitettiin tilanteessa joka oli mulle erittäin kipeä. Että heihei normaali, tervetuloa tuttu todellisuus.

Todellisuus on yksi asia, josta voisin jatkaa vielä, mutta en nyt vain… jaksa. Olen kyllästynyt puhumaan niistä pirstaleista, vakuuttelemaan todellisuuteni hajanaisuutta. Olen ajatellut, että ehkä en olekaan erilainen kuin muut, ehkä vain havaitsen asiat eri voimakkuudella. Sokeiden maassa yksisilmäinen on hallitsija? Noup.

Sen silmä puhkaistaan, niin että se ei enää erotu joukosta.

~

“All I can hope for is a light to see
When I search in the dark for my soul
And when my soul comes to rescue me
I rest my resistance, fall piece by piece into peace
And slip like the water back into the sea

This eye looks with love
This eye looks with judgment
Free me; take the sight out of this eye.”

~

(Edie Brickell)

Löysinpä vanhoja runoja, ja vaikka en mikään runoilija ollenkaan ole, niin ajattelin että mitä ne tuolla koneen sisuksissa niin sanotusti keräävät pölyä.

Proosa kutsuu, mutku on niin kiire ja mutku sitä ja tätä. Jos vaikka perjantaisen tentin jälkeen… Seli seli. =P

Uusi psykiatri ensi viikolla. Jännitys on kova, miten käy näkemyksieni ja toiveitteni?